Vatilan mummon kintaat

Sain 1970-luvun alkupuolella joululahjaksi villakintaat isoäidiltäni Vatilan mummolta, joksi kutsuimme häntä erotukseksi äidinäidistäni Koikkalan mummosta. Villakintaat oli tarkoitettu käytettäväksi rukkasten sisällä. Lämpimät kintaat olivatkin ahkerassa käytössä ja kuluivat vähitellen puhki peukalon juuresta, vaikka äitini niitä parsikin.

Vuosikymmenten aikana toinen kinnas on kadonnut, toinen on yhä jäljellä käsinelaatikossa. Parittoman kintaan säilyttämisessä vuosikymmenestä toiseen ei ole sinänsä järkeä. Moni olisi varmaan heittänyt sen jo aikoja sitten menemään. Miksi olen sen kuitenkin pitänyt tallessa?

Pariton kinnas on minulle tärkeä siksi, että se on lahja Vatilan mummolta ja muistuttaa hänestä. Lahja kantaa suurempaa merkitystä kuin sen taloudellinen arvo ja konkreettinen hyöty on. Se kertoo rakkaudesta, välittämisestä, muistamisesta.

Lahja myös syventää suhdetta ihmisten välillä. Lahjan saaja tietää, että toinen on ajatellut häntä. Se kertoo yhteydestä.

Jouluun kuuluu olennaisesti Jumalan lahja ihmisille. Ihmiskunta on saanut Jumalalta suurimman mahdollisen lahjan. Se on varsinainen joulun ydin. Jouluevankeliumin tuttu enkelien ilmoitus paimenille sanoo: ”Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra.”

Pelastuksen lahja tulee maailmalle joulun lapsessa, Jeesuksessa Kristuksessa. Lahjan olemukseen kuuluu, että sen voi vain ottaa vastaan. Sitä ei voi ansaita, sillä silloin se ei olisi lahja.

Tänäkin vuonna voimme valmistautua adventtiaikana ottamaan jouluna vastaan Jumalan parhaimman lahjan. Tänäkin jouluna saamme täyttyä ihmetyksestä ja yllättyä, kumartua seimen äärellä ja katsella lahjoista suurinta: vastasyntynyt, kapaloitu lapsi Betlehemin seimessä. Hän on Immanuel, Jumala kanssamme.

Seppo Häkkinen, Mikkelin hiippakunnan piispa

piispan lapanen