Luuta ovella
Luuta ovella
Papin päästä

Luuta ovella

Maaseudulla oli aikoinaan tapana pitää talossa ovet auki. Ei levällään, mutta kiinni kuitenkin. Lähtiessään asioille talonväki jätti luudan ovea vasten. Se oli merkkinä, että ketään ei ole kotona. Entisajan elämään kuului silti monenlaisia kulkijoita. Luuta ovella oli myös luottamuksen merkki. Se ei estänyt varkaita, mutta ei sen ajan taloissa juuri arvoesineitä ollutkaan. Tässä mielessä ajat ovat muuttuneet.

Matkailijat ovat huomanneet, että maailmalla monet kirkot ovat auki vieraille. Suomen kirkkojen lukitut ovet ovat hämmentävä yllätys. Miksi minä en voi kävellä kirkkoon rukoilemaan ja hiljentymään. Ymmärrämme toki, että maassa maan tavalla. Meillä ei ole tapana käydä kirkossa usein. Syvemmin pohdittaessa voisi kysyä, onko meillä edes halua siihen, että kirkon ovi kävisi useammin, myös sisäänpäin.

Kirkkohistoriasta tiedämme, että 300 – luvulla tapahtui jotain merkittävää. Kirkon jäsenyyden ehdot olivat silloin tiukat. Rooman imperiumin vainoissa tuo ehdottomuus koeteltiin. Kristityt jakautuivat. Henkensä säästääkseen osa papeista antoi pyhät kirjat poltettavaksi ja jotkut kidutetut ilmiantoivat uskontoverinsa. Kirkot suljettiin. Vainojen loputtua kieltäjien asemasta kirkosta keskusteltiin kiivaasti. Varsinkin luopiopappien olo kävi vaikeaksi. Heidät haluttiin pois virasta. Lopulta tilanne kääntyi toisin päin. Armollisuutta korostaneet kristityt ja piispa Augustinus veivät kiistassa voiton. Tie takaisin kirkon yhteyteen kulki anteeksiantamuksen kautta.

Kirkko avasi ovensa lopulta kaikille, jotka halusivat tulla mukaan. Syntyi meidän tuntemamme kansankirkko. Sen keskellä vaikutti hyvin ohuella kristillisellä pohjalle eläviä ihmisiä. Hurskaimmat siirtyivät luostareihin ja sääntökuntiin. Moni lähti myös lähetystyöhön. Pappien rooli kasvoi huomattavasti, sillä kansa tarvitsi opetusta. Rahvaaseen ei voinut luottaa, eikä sitä voinut jättää toimimaan omin päin. Opilliset kiistat eivät silti loppuneet. Jeesuksen jumaluudesta kiistelivät niin papit kuin maallikot. Siltä ajalta on jäänyt meille hyvä tapa antaa jouluna lahjoja toisillemme ja hädänalaisille, ja apostolinen uskontunnustus.

Oman kirkkomme tapojen keskiössä ei ole hiljaa istuminen, vaikka naama menosuuntaan istummekin. Sanan kuulemisen jälkeen meidän onkin jo aika siirtyä tekijäksi. Yhdessä tekemisestä lähtee ääntä ja se kutsuu muitakin mukaan. Moni kokee silti, ettei oma seurakunta riitä hengelliseksi kodiksi. Kaivataan ymmärrettävästi enemmän jotain omannäköistä toimintaa.

Viimeistään ensimmäisenä adventtina kannattaa käydä kokeilemassa, onko seurakuntasi kirkon ovi auki. Kun hyvillä mielin olet liikkeellä, niin astu vaan rohkeasti peremmälle. Toivottavasti uskallat taas käyttää ääntäsi omasta ja toistenkin puolesta. Hoosianna ”Herra auta”- huudolle on vielä tarvetta tässä maailmassa. Seurakunta uskoo, että siihen myös vastataan.