Pääkirjoitus

Pääkirjoitus 4/2021: Pysähtyneet kesäpäivät

”Mikä se intiaanikesä on?”, kyseli alakoululainen, kun jätskikioskilla aikuiset päivittelivät lämpimiä säitä. Siinä samalla lapset yrittivät nuolla tötterönsä, ennen kuin ne sulivat käsille. ”Se intiaanikesä tulee viileän jälkeen uusina helteinä.”

Päivällä jaksaa olla vain varjossa ja järvet eivät vilvoita, vaikka koko päivän siellä lotraisi. Järvi onkin Mikkelin seudulla läsnä kaikkialla. Joka toisella lienee jonkinlainen vene ja useilla kesämökki järven rannalla.

Mikkelin valokuvakeskuksessa nähtiin Sydämeni Saimaa -näyttely, johon oli koottu otoksia yli sadan vuoden ajalta. Galleria avasi näkymän nostalgiseen, ikuiseen kesään Saimaalla. Mielenkiintoisin kokoelma oli itseoppineelta Leo Montoselta, jolta löytyi muutama vuosi sitten lähes tuhat lasinegatiivia ja pari tuhatta vedosta. Puumalalainen Montonen aloitti valokuvaamisen vuonna 1923 ja toimi matkakuvaajana kesäisin Saimaan saaristoa kierrellen.

Katselin noita sadan vuoden takaisia pysähtyneitä kesäpäiviä. Kuulin veden liplatuksen savolaismallisen kokassa. Niityn kesäkukkien lomassa paidatta vaeltelevat hahmot toivat lapsuuden muistot intiaanikesistä. Pulahdettiin Saimaaseen useita kertoja päivässä, aivan kuten Montosen ikuistamat menneet polvet tekivät. Useimmista lammista voitiin jopa hörpätä polttavimpaan janoon, niin puhtaita olivat vedet.

Idylli elää edelleen, vielä. Päivänpolttava kysymys on, haluammeko varjella korvaamattoman kauniin ja puhtaan ympäristömme tuleville polville? Lyhytnäköinen luonnon riisto voi tuhota muutamassa vuodessa tämän kaiken.

Veikko Hiiri
päätoimittaja

paakirjoitus