Apokryfit ”tuntevat” myös talvisodan

Miksi ammumme toisiamme? Ehkäpä saamme tähän vastauksen, kun syyskuun lopulla Mikkelin jalkaväkimuseossa pidetään apokryfi-ilta aiheena ”Kun pieni pitää pintansa.” Kyse on makkabilaiskapinasta (175–135 eKr.), jossa pieni oli suurta vastaan kuten Suomi talvisodassa.

Parikymmentä vuotta sitten tuli valkokankaalle Steven Spielbergin menestyselokuva Pelastakaa sotamies Ryan. Elokuva on kuvaus Normandian maihinnoususta, jossa komppania taistelee saksalaisen tulituksen läpi ilman, että tehtävän järkevyys olisi kaikille ilmeinen.

Yksi parhaita näkemiäni sotaelokuvia on Kirk Douglasin tähdittämä amerikkalaiselokuva Kunnian polut. Se kertoo ensimmäisen maailmansodan ranskalaisesta sotilaselämästä. Keskeisenä aiheena on ylempien upseereiden valmius tapattaa omia sotilaita, jotta kenraaleiden oma ura edistyisi.

Sodasta puhumme helposti idealisoidusti, sankarimyyttien kautta. Sotamies Ryan taisteli Normandiassa, Sven Tuuva Koljonvirralla ja Antti Rokka Syvärillä. He olivat suuren pelin yksittäisiä sankareita.

Sota on aina syntynyt jonkun ihmisen aivoissa. Se ei siis ole meistä riippumaton luonnonvoima, vaan ihmisen aikaansaannos. Näin on ollut läpi ihmiskunnan historian.

Kun etsin vastausta ihmislajin sotaisuuteen, kävelen ympyrää ja törmään aina maailmankatsomuksellisiin selityksiin. Peruskysymys on, voidaanko sotaa koskaan ja missään oloissa hyväksyä ihmistenvälisenä käyttäytymisenä. Myös tähän saattavat apokryfit tarjota osviittoja.

Matti Wirilander
rovasti, TT