Suhteellista

Valoon

Siinä kodissa on oma maailmansa. Sellainen, joka poikkeaa tästä muusta maailmasta. Siellä nimitetään italialaiseksi tunneilmaisuksi sitä, mikä toisten silmiin ja korviin on turvatonta ja väkivaltaista. Siellä toisen ihmisen häpäiseminen ja nöyryyttäminen on normaalia. Siellä elää ulkopuolisuuden uhka ja roppakaupalla pelkoja. Syöminen ja nukkuminen on hankalaa. Elämä kiertää kehää. Päättymätöntä kehää.

Jos se koti on perheen koti, siellä on yksi ihminen, jonka ympärille kaikki rakentuu. Yksi, joka hallitsee. Yksi, joka vaatii toisten ihailua ja palvontaa. Yksi, joka kietoutuu toisiin ja sitoo toiset itseensä. Yksi mielestään jumalankaltainen. Yksi, joka on itse niin haavoilla ja vaille jäänyt, että velkoo saataviaan läheisiltään. Saamatta koskaan, sillä ei se ole heidän tehtävänsä. Sillä lailla isien ja äitien synnit siirtyvät seuraavien sukupolvien kannettavaksi. Kunnes ei enää.

Ei enää on se päivä, kun asiat nostetaan päivän valoon. Ei se tietenkään ole yksi päivä, vaan monta päivää ja vuotta. Vaatii motivaatiota, työtä, voimavaroja ja viisaita ammattilaisia. Sieltä ne kuitenkin vähä kerrassaan nousevat. Ihmisten rajat alkavat piirtyä, eikä niitä tarvitse enää ylittää. Todellisuudesta valoineen ja varjoineen tulee siedettävää, vähitellen ihan normaalia. Mustavalkoisuuden ja loputtoman hyvän ja pahan taistelun tilalle tulevat kaikki elämisen värit ja mahdollisuus näkökulmiin. Häpeä irrottaa otteestaan. Valoon tuominen sen tekee. Valo tekee vapaaksi.

Maija Haaparanta
sairaalapastori