Pääkirjoitus

Pääkirjoitus 6/2020: Uutta ja vanhaa

Joulukirkko on perinteisin tapa juhlistaa kirkkovuoden traditiota. Aattoillan ja Jouluaamun palvelukset ovat tavallista juhlallisempia. Kirkkotila on koristeltu, kynttilät lepattavat ja himmeä valaistus luo mystisen tunnelman. Valitettavasti virusaikana emme voi ahtautua täyteen joulukirkkoon ja tuntea tiivistä yhteisöllisyyttä.

Mutta kirkollista kulttuuriperintöä ovat myös muut toiminnat muuttuvine traditioineen. Luovina ihmisinä voimme rakentaa uusia perinteitä. Sellaisia voivat olla esimerkiksi puistohartaus tai hautavalkeat. Jo muinaiset mikkeliläiset (savilahtelaiset) harrastivat tämän kaltaisia tapahtumia. Alueen ikivanhat suurtilat, muokattu ympäristö ja linnavuoret kertovat halusta pitää yhtä.

Aineellista kulttuuriperintöä ovat mm. rakennukset, puutarhat ja hautausmaat. Myös seurakunnan tiloissa käytettävät esineet, alttaritaulut ja muu kirkkotaide. Kirkot ovat poikkeuksetta paikkakuntiensa merkkirakennuksia. Ne edustavat aikansa huippuarkkitehtuuria. Jo tuhat vuotta sitten eteläiseen Savoon ja Karjalaan rakennettiin kirkkoja vesireittien risteyksiin. Kaivauksien perusteella idän uskonnolla oli alueella jo 800-luvulla tsasounia ja katolisten saapuessa 1200-luvulla puisia kappeleita ryhdyttiin muuttamaan kestävämmiksi kivikirkoiksi.

Esineet ja kirkkoympäristöt rakentavat yhteyden menneisyyden tapoihin ja rituaaleihin. Kulttuuriperintö vahvistaa identiteettiämme ja lisää ymmärrystä itsestämme, yhteisöstämme ja yhteiskunnastamme. Oman kulttuuriperintömme tuntemus on edellytys muiden kulttuurien ymmärtämiselle.

Visulahden, Tuukkalan ja Remojärven rautakautiset kalmistot ja kirkkopohjat kertovat perinteestä, joka on jatkunut meidän päiviimme. Seurakuntalaiset myös luovat ja uudistavat kulttuuria koko ajan. Vaikkapa nyt järjestettävin ulkotilaisuuksin. Arjen ja juhlan, työn ja levon rytmi pohjautuu kristilliseen traditioon. Kirkollinen kulttuuriperintö on läsnä vuoden jokaisena päivänä. ”Joulu joka päivä.”

Veikko Hiiri
päätoimittaja

veikko hiiri