Suhteellista

Taivashetkiä

Tein hiljattain matkan Seinäjoen keskussairaalan kappeliin. Kävin siunaamassa isäni, joka kuoli muutamaa viikkoa aiemmin. Hän eli itsellistä elämää ja oli etäinen, eikä hänen kuolemansa raastanut, tipauttanut sumuun tai vienyt kuoppaan. Oli hyvä siunata hänet viimeiselle matkalleen. Levoton sielu sai rauhan, ja voimia vienyt ihmissuhde tuli päätökseen. Toivotuksi perinnöksi sain joukon sukulaisia.

Kuoleman läheisyys herättää kysymyksen, missä taivas on. Varmuuteen pyrkivä mieli haluaisi rajata taivaan tänne tai tuonne, mutta kohtaa siinä oman rajallisuutensa. Taivas, niin kuin Jumala, rakkaus, ihmismieli ja alitajunta, aivot tai ylipäätään ihmiskehon toiminnot, eivät ole loppuun saakka määriteltävissä tai hallittavissa. Suuret asiat jäävät lopulta vähän arvoituksiksi.

Uskon siihen, että taivas on jo täällä maan päällä. Se on jotain kokemuksellista ja subjektiivista, jokaisella vähän omanlaisensa.

Taivas oli läsnä hautajaismatkalla, jonka tein keskimmäisen lapseni kanssa. Läsnä siinä syvässä välittämisessä, rauhassa ja rakkaudessa, joka matkaa väritti. Taivas on läsnä niissä kohtaamisissa, joissa tulee nähdyksi, kuulluksi, hyväksytyksi. Se on siellä, missä on kosketuksissa omaan sisimpäänsä, ja löytää sieltä hyvää ja kaunista. Ja siellä, missä on tietoinen siitä ei niin kauniista ja ylevästä, ja katsoo sitäkin lempeydellä.

Lopulta taivas ei ole subjektiivinen kokemus, mutta täällä maanpäällä se on. Minkälainen on sinun taivaasi?

Maija Haaparanta
sairaalapastori