Kohtaamispaikka

Nojatuoli vaihtui pihakeinuun

Aloitin työt huhtikuun alussa kolmen kotiäitivuoden jälkeen aika erikoisessa tilanteessa: Suomessa oli poikkeustila, työkaverit etätöissä ja edessä hyppy tuntemattomaan. Toimin diakonina Ristiinan alueella, nyt jo kuudettatoista vuotta, joten ympäristö on kyllä tuttu. Koenkin tuon tuttuuden kantaneen paljon. Jos tässä tilanteessa olisi hypännyt täysin uuteen ympäristöön, olisi ihmetystä riittänyt varmasti paljon enemmän.

Alkuun työni painottui hyvin pitkälti ruoka-avun antamiseen. Ensimmäiset viikot tuntuivat siltä, että ovista ja ikkunoista vyöryi ihmisiä, joilla oli hätä. Tosin kukaan ei käytännössä päässyt koronarajoitusten vuoksi vyörymään mistään, vaan kaikki hoidettiin puhelimitse. Sekin oli ihmisiä työkseen kohdanneelle uuden opettelua. Onneksi aika pian ruoka-apuasiat saatiin hyvässä yhteistyössä rullaamaan Porukalla -hankkeen puitteissa.

Tuli kysymys, että mitä muuta voisi tehdä? Kun on tottunut istumaan ihmisten kotisohvilla tai työpaikan tuolissa, kuuntelemaan ja keskustelemaan, eikä yhtäkkiä sitä voikaan tehdä, on aika neuvoton olo. Monen kanssa juttelin puhelimessa, muttei se ole sama kuin kasvokkain kohtaaminen. Pohdimme tätä asiaa ja totesimme, että voimmehan kohdata ihmisiä ulkona. Nojatuoli vaihtui pihakeinuun.

Ryhmätoiminta ajettiin keväällä alas ja kerholaiset jäivät tyhjän päälle. Minusta tuntui erikoisen pahalta se, että samalla kun ihmiset elivät eristyksissä, myös seurakunta joutui sulkemaan ovensa. Piispakin kannusti etsimään uusia tapoja kohdata. Niinpä kehitin kollegoiden kokemuksien perusteella etäseurakuntakerhon.

Kerho toimi kevään ja kesän ajan. Kerran kuussa lähetin kirjeen kerholaisille, jotka siis olivat ennen käyneet seurakuntakerhossa. Välillä sain vastauksiakin ja ne päivät vasta mainioita olivat, kun laatikossa odotti useampi kirje. Soitellessani kerroin kirjekerhomahdollisuudesta ja uusia kerholaisia kertyi pikkuhiljaa lisää. Lupasin postitella kirjettä edelleen kerran kuussa niille, jotka eivät kerhoon syystä tai toisesta pääsisi.

Kun peilaan taaksepäin tätä kulunutta puolta vuotta, voin todeta, että nyt jos koskaan olen saanut opetella hetkessä elämistä. Jos ei sitä ennenkään töihin tullessaan tiennyt. Kesällä mennä viiletin polkupyörällä pitkin Ristiinan kylän raittia vihreä diakonin paita hulmuten ja pysähdyin tutun ja välillä tuntemattoman kohdalla hetkeksi haastelemaan. Istuin torikahvilassa (turvavälit huomioiden) ja vaihdoin kuulumisia. Kohtasin monta tuttua ja tuntematon. Kiitos noista hyvistä hetkistä!

Rohkaisenkin sinua seurakuntalainen vinkkaamaan meille työntekijöille uusia ideoita tähän työhön. Toisen ideasta voi taas nousta jotain uutta.

Taru Rantalainen
diakoni

Usein viimeisen puolen vuoden aikana
on mielessäni soinut:

Päivä vain ja hetki kerrallansa,
siitä lohdutuksen aina saan.
Mitä päivä tuokin tullessansa,
Isä hoitaa lasta armollaan.
Kädessään hän
joka päivä kantaa,
tietää kaiken, mitä tarvitsen,
päivän kuormat,
levon hetket antaa,
murheen niin kuin
ilon seesteisen.