Papin päästä

Kristuksen ruumis

Jesus Christ vector hand drawn ink illustration

Jesus Christ vector hand drawn ink illustration

Nykyään vannotaan kehopositiivisuuden nimeen. Jokaisen keho on arvokas, eikä mitään tarvitse hävetä. Onneksi tunnustetaan, että olemme ihmisinä erilaisia. Vuosikausia sain kuulla, että perussairauteeni nähden painoindeksini on liian korkea. Ajan myötä on myös myönnetty, että kroppani taitaa olla rotevampaa kokoa. Vaikka olen aika sinut itseni kanssa, parannettavaa silti jää. Kunhan vain omat kengän nauhat saisi solmittua itse. Vielä saa!

Kehon vanhempi nimitys on ruumis, joka yleensä liitetään kuolleeseen ihmiseen. Sain olla hiljattain arkuttamassa kummisetäni. Laitoin villasukkia jalkaan ja pidin rukouksen. Ruumis oli kylmä ja jäykkä. Hän ei vaikuttanut edes nukkuvalta. Poislähtö oli ollut kai rauhallinen. Silti elävän ja kuolleen ihmisen ero on silmiinpistävä. Kuolleelta ei voi odottaa enää mitään.

Seurakuntaa verrataan elävään kehoon, jossa on erilaisia jäseniä. Mikään ruumiin osa ei ole tarpeeton, vaan eri jäsenet tarvitsevat toisiaan. Toki seurakunta toimii jäsentensä välityksellä. Siksi tietyt asiat korostuvat toisten kustannuksella. Kehon osa, jota ei käytetä, heikkenee ja surkastuu. ”Seurakunta on yksi harvoista ihmisen luomista instituutioista, jossa opettamiseen käytetään paljon aikaa ja energiaa, mutta hyvin harvoin, jos koskaan, seurakuntalaisille järjestetään koetta siitä, panevatko he opetettuja asioita käytäntöön”. (John Wimber)

Ruumiiseen liittyy, että kaikki osat ovat kiinni toisissaan. Vaikka emme aina ymmärrä niiden yhteyttä, poisrepiminen tekee usein suurempaa vahinkoa, kuin kiinnipitäminen. Seurakunnan rikkaus on ollut tähän asti, että erilaisuutta on siedetty. Edes hengelliset tai moraaliset valinnat eivät ole erottava tekijä. Linnassa istuva murhamies on kristittynä yhtä arvokas kuin kinkeripiirin vetäjä. Rajoja ei pidä vetää ihmisten välille kuten maallisissa yhteyksissä voi tapahtua. Heikointa on suojeltava.

Vaikka ruumis on moninainen, sitä johdetaan päästä käsin. Seurakunnan pää on Kristus, ylösnoussut Herra. Me voimme olla hänen silminään, käsinä tai jalkoina. Myös inhimillistä järjestystä pitää kunnioittaa. ”Varo seurakunnassa sellaista, joka ei suostu toisten arvioitavaksi”. Puheliaana ihmisenä olisin itsekin mielelläni Herran suu. Huomaan kuitenkin usein olevani hyödyllisempi silloin, kun olen hiljaa ja annan toisten puhua. Joskus olen onnistunut muistotilaisuudessa saamaan muut puhumaan.

Viimeisinä aikoina kummisetäni kaipasi kuuntelijaa. Ehkä myös kosketusta. Istuin minäkin hiljaa vierellä ja yritin kuunnella. Lauloin virrenkin. Kuulon uskotaan olevan viimeinen aisti, joka kuolevalla toimii. Ihmiselle on annettu kaksi korvaa, mutta vain yksi suu. Toivottavasti joskus iäisyydessä selviää valitsinko oikein.

Markku Liukkonen
Haukivuoren aluekappalainen