Kirkonmenot tutuksi

Kirkkomusiikki

Jumalanpalveluselämää kutsutaan arkikielessä kirkonmenoiksi. Sen otsikon alla voimme pohtia kirkollisen kulttuurin syitä ja ilmentymiä jatkossakin. Tämä kirjoitus auennee toki paremmin, jos messusävelmistöt ovat tuttuja, mutta saattaahan joku innostua niihin tutustumaan.

Nykyiset jumalanpalveluskaavat ovat olleet käytössä tämän vuosituhannen alusta. Sävelmäsarjoja on neljä, mutta niiden sisälläkin on vaihtoehtoja, joten liturgian toteutuksessa on valinnanvaraa.

Osa sävelmistä on meidän ajaltamme, osa keskiajalta ja kohtuullisesti tunnistettavissa Graduale Romanumista. Se on katolisen messusävelmistön opus, joka vakiinnutti asemansa 1500-luvulla, mutta sisältää aineistoa satoja vuosia kauempaakin. Sitäkin on vuosisatojen saatossa päivitetty.

Ensimmäinen sävelmäsarja ankkuroituu läntiseen kirkkohistoriaan. Siinä Kyrien (Herra, armahda) vaihtoehto B on yksinkertaistettu versio GR:n niin sanotun tavallisten sunnuntaiden sarjan Kyriestä. Samasta juuresta kasvoi edellisen messusävelmistömme ensimmäinen Kyrie, joten tuttuuttakin voi joku siitä tavoittaa. Sarjan osista useimmat pohjautuvat GR:n aineistoon, jota käsikirjakomitea on kielemme tarpeisiin muokannut.

Tämä sarja henkii korkeakirkollisuutta. Gregoriaaniset sävelmät, joissa yhdelle tavulle on monta nuottia, voivat tuntua vaikeilta, mutta samaa vuoristoratamaista nuottikuvaa edustavat monet kansantoisintommekin, joten lienevätkö nuo musiikkimaailmat aina niin kaukana toisistaan?

Mitä Mikkelissä lauletaan?

Toinen sävelmäsarja sisältää osin samaa kuin ensimmäinen, mutta isommalta osin se ammentaa virsien maaperästä. Toisinnot, kuten ”Nyt ylös, sieluni”, mainitaan inspiraation lähteinä. Myös ”Oi rakkain Jeesukseni” on tunnistettavissa Agnus Dein (Jumalan Karitsa) rakenteessa. Korva ei kaikkea nappaa, mutta nuottikuvaa tutkien jotain hahmottuu. Tämän meilläkin käytettävän sarjan on säveltänyt kirkkomusiikin opettaja Tuomo Nikkola.

Kolmas sävelmäsarja on urkurisäveltäjä Kaj-Erik Gustafssonin tekemä. Sen ilmaisussa on anglikaanisia vaikutteita. Itseäni viehättää sarjan eheys, se on yhdestä puusta veistetty. Myös sanan ja sävelen loogisuus toimii. Makustellessa huomaa eron dynamiikassa, kun ”Kunnia Jumalalle” nousee heti ylöspäin eikä laske alas. Muitakin esimerkkejä tekstilähtöisyydestä ja laulettavuudesta olisi.

Tätä valoisaa sarjaa käytetään paljon Porvoon Hiippakunnassa. Sen Kolminaisuusvirsi on mittatilauksena Kaj-Erikin mukaansatempaava Laudamus 726. Sanoittaja, liturgiikan kävelevä tietosanakirja Samppa Asunta kertoi, että vaihtoehtoina ovat virsi 16:7 Kunniana ja Laudamus kolminaisuusvirtenä virren 16 sävelmällä tai kolmannen sarjan Kunnia ja Kaj-Erikin sävelmä. Linjakkaita vetoja molemmat.

Neljäs sävelmäsarja sisältää jopa kaksi sarjaa. Harald Andersénin 80-luvulta tutun Perhemessun sekä 1400–1500-lukujen juhlapyhien aineistosta kootun gregoriaanisen version. Sanctus (Pyhä) on siinä kuten ensimmäisessä sarjassa, muuten se on erilainen. Juhlava ja liian vähän käytetty, ainakin suomenkielisissä messuissa.

Kirkon perinnettä on ajankohdan mukaan vaihtuva liturgia. Meilläkin oli niin vielä 90-luvulla. Silloin se oli ylhäältä annettua, nyt seurakunnat saavat valita. Vaihtelulla voisi korostaa kirkkovuotta niin, että juhla, arki ja paasto eroaisivat toisistaan. Tuttuus on tärkeää, mutta liturgian rikkaudessakin on arvonsa. Pitääkö kaiken aina olla tuttua ja helppoa? Onhan joka sana ja sävel ollut uuden oppimista syntymästä lähtien, ei sitä tarvitse pelätä kirkossakaan. Siellä saa rauhassa oppia ja ihmetellä.


Jouni Vaaja
Johtava kanttori